Tyynenä kesäpäivänä 21. heinäkuuta vuonna 1878 tutkimusmatkailija Adolf Nordenskiöld käski miehistöään irroittamaan laivan köydet. Laivan irtautuessa hitaasti Tromssan sataman laiturista Nordenskiöld kumartui jälleen kerran karttojensa ylle. Hänen kunnianhimoisena tavoitteenaan oli kirjoittaa nimensä ihmiskunnan historiaan ja purjehtia ensimmäisenä koillisväylän läpi. Koillisväylä on Aasian pohjoispuolitse Atlantin valtamerestä Tyyneenmereen johtava avomeritie. Sen olemassaolosta tiedettiin, mutta kukaan ei ollut koskaan purjehtinut sen läpi.
5. elokuuta vuonna 2014 Leppävaarassa koin samanlaista kihelmöintiä vatsanpohjassa kuin Nordenskiöld aikanaan. Seisoin Leppävaaran urheilupuistossa ja tuijotin ulkoilureitin opastetta, jossa luki: “Luukki 16 km”. Olin nähnyt kyltin jo vuotta aiemmin ja siitä lähtien pohtinut, että onko Leppävaarasta tosiaan mahdollista matkata Luukkiin ulkoilutietä pitkin?
Nordenskiöldillä oli käytössään vain vähän vaillinaista tietoa koillisväylästä. Vuonna 1876 Nordenskiöld teki jopa alustavan tutkimusmatkan selvittääkseen purjehdusmahdollisuuksia. Minä sen sijaan istuin sohvalla, join lattea ja Googletin. Nordenskiöldille selvisi, että koillisväylä on sulana kaksi kuukautta vuodessa. Minulle taas selvisi, että Leppävaaran ja Luukin välillä kulkee talvisin latu-ura, joka on kesällä pääosin hoitamatta.
Tuona elokuisena iltana olin päättänyt lähteä ottamaan asiasta selvää kahden kaverini kanssa. Jos jossain menee talvella moottorikelkalla tehty konelatu, niin kyllä sen täytyy kesällä olla maastopyöräiltävissä.
Alku sujui ihan mukavasti, koska matka kulki osin tutuilla poluilla. Espoon Pitkäjärvi aiheutti pienen haasteen, koska latu-ura kulkee talvisin jäätä pitkin. Emme halunneet uida, joten kiersimme järven itäpuolitse. Itäkärjessä törmäsimme tietyöhön ja vaaraa uhmaten kannoimme pyörät työmaa-alueen läpi. Loppumatka oli pientä eksymistä lukuunottamatta selkeähkö. Tiepohja oli soraa tai leveää polkua. Matkalla oli jopa yksi kyltti.
Nordenskiöld kohtasi matkallaan monia vaikeuksia, joista eittämättä pahin oli aikataulullinen virhearvio. Koillisväylä ehti jäätyä ennenkuin laiva pääsi turvallisesti läpi. Miehistö joutui odottamaan kahdeksan kuukautta jäiden sulamista. Talven ajan valtavat jäälohkareet rusikoivat laivaa ja lopputalvesta miehistö joutui syömään toisiaan*.
Mitenkään vähättelemättä vaikeaa oli meilläkin! Jouduimme kantamaan pyöriä umpimetsässä, nokkoset polttivat pohkeissa, oksat raapivat, iPhonesta uhkasi akku loppua, Juholla oli eväänä vain yksi energiageeli ja auringon laskiessa mietimme miten pitkään Janin maaliskuussa ladattu lamppu pysyisi päällä.
Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta molemmat retkikunnat pääsivät aikanaan turvallisesti määränpäähänsä. Kotiin palattuaan Nordenskiöldiä juhlittiin koko Euroopassa sankarina. Kotiin päästyäni minä juhlin itseäni sankarina.
Nimeni ei ehkä tällä urotyöllä päädy historiankirjoihin, mutta tähän seikkailuun kiteytyy koko maastopyöräilyn hienous. Siinä yhdistyvät liikunta, luonnossa liikkuminen ja uuden löytäminen. Maastopyöräillessä kaupunkilaispoika saa edes hetken tuntea olevansa tutkimusmatkailija!
Mitä seuraavaksi?
* Dramatisoin. Ei ne tosiaan syöneet.