Burnoutin porteilla

Viimeiset vuodet ovat olleen elämässäni kuormittavia. Lähipiirissäni on ollut useita vakavia sairastumisia, työni ei ole kevyimmästä päästä ja lisäksi on tullut kasattua itselleni harrastuspaineita. Viimeinen niitti oli tyttären syöpädiagnoosi kesällä. Syksyllä alkoi tuntua siltä, että olen luisumassa suuntaan, johon en haluaisi luisua. Aloin pelätä tosissani loppuunpalamista. Kiinnitin huomiota itsessäni seuraaviin oireisiin:

  • Unen laadun heikkeneminen. Sain edelleen unta nopeasti ja nukuin aamuun asti, mutta nukuin todella pinnallisesti. Etenkin aamuöisin heräilin usein. Heräsin usein ennen kellonsoittoa enkä pystynyt jatkamaan enää unia. Vaikka teoriassa unen määrä oli riittävä, en kokenut lepääväni kunnolla. Huonoihin uniin vaikutti varmasti stressi sekä se, että totuin sairaalakuukausien aikana reagoimaan kesken unien pienimpiinkin ääniin.
  • Liian vähäinen lepo alkoi näkyä keskittymisvaikeuksina. Lähdin keittiöön juomaan vettä ja löysin itseni vessaa pesemästä. Yksittäiset tehtävät sujuivat mainiosti, mutta moneen asiaan keskittyminen sekoitti pakan. Aloin kirjoittaa todo-listoilleni ihan naurettavia asioita, kuten “käy suihkussa”.
  • Hieman edellisenkin liittyen huomasin lähimuistini heikentyneen. Jos laskin jotain käsistäni, en kohta enää löytänyt sitä mistään. Aloin unohdella kesken keskustelun mistä oiken oltiinkaan puhumassa. Kaikki piti kirjoittaa ylös.
  • Olin ärtynyt ja pinna oli kireällä. Syöpäsairaalle lapselle kiukuttelusta saa aina hyvä-isä-pisteitä…

Viimeinen niitti oli, kun tein masennusta mittaavan BDI-testin. Sen mukaan oireet riittivät lievän masennuksen puolelle. Päätin tehdä asialle jotain.

Hain työterveydenhuollon kautta ammattiapua ja etsiydyin työterveyspsykologin vastaanotolle. Kävin vastaanotolla lopulta vain muutamia kertoja, mutta jo ne käynnit sysäisivät minua oikeaan suuntaan. Jo pelkkä asioista puhuminen auttoi. Joku asiantuntija on joskus sanonut minulle, että jokaisen meistä pitäisi säännöllisesti päästä purkamaan tuntojaan ammatti-ihmisen kanssa. Allekirjoitan täysin.

Yhdessä asiantuntija-avun kanssa ja itse pähkäilemällä päädyin tekemään muutoksia elintapoihini. Fokuksessa oli yöunien parantaminen ja ennenkaikkea oikeanlainen henkisestä rasituksesta palautuminen. Olen aina ollut kova tekemään kaikenlaista ja kuormituksen lisääntyessä en ollut osannut varata riittävästi aikaa palautumiselle. Tämä ei tarkoita sitä, että pitäisi maata useammin sohvalla ja katsella salkkareita. Tällaisesta levosta voi tulla jopa henkisesti vain huonompi olo. Terapeutti opasti, että parasta palautumista on riittävän yksinkertaisten ja mielekkäiden asioiden tekeminen, joista itse nauttii. Hän mainitsi esimerkiksi käsityöt, meditoinnin tai rauhallisen liikunnan.

Listaan nyt tähän asioita, joita olen pyrkinyt syksyn mittaan tekemään. Lista on tehty ensisijaisesti minulle itselleni. Olen erinomainen hyvä siinä, että pikkuhiljaa kuoppaan kaikki elämäntapamuutokset, joten tämä toimikoon muistilistanani. Toivon mukaan nämä myös herättävät muissa ajatuksia.

  • Nykyihminen kyllästää jatkuvasti mieltään monenlaisilla ärsykkeillä. Antaakseni aivoilleni lepoa, aloin meditoida. Meditointi saattaa kuulostaa hippien touhulta, mutta se toimii. Yksinkertaisin tapa meditoida on hengittää syvään sekä rauhallisesti ja keskittää ajatuksensa hengitykseen. Silmien sulkeminen auttaa. Jo muutaman minuutin meditointi päivän lomassa rauhoittaa mieltä. Kannattaa kokeilla.
  • Olen joogannut. Joogaaminen on oivallinen tapa yhdistää henkinen meditointi ja fyysinen suoritus.
  • On yleinen harhaluulo, että liikunta auttaa palautumaan stressistä. Kovaa treenaaminen ei kuitenkaan ole lepäämistä. Kovassa treenissä keho on stressitilassa. Hyvä fyysinen kunto auttaa toki jaksamaan henkisesti, mutta kovan treenin lisäksi tarvitaan myös palautumista. Tykkään ehdottomasti viedä itseäni fyysisesti äärirajoille ja tulen tekemään sitä jatkossakin, mutta olen yrittänyt asennoitua siten, että kevyempikin liikunta riittää.
  • Aloin mennä nukkumaan tiettyyn kellonaikaan. Säännölliset nukkuma-ajat parantavat unen laatua ja kehoaan voi opettaa nukahtamaan. Pyrin menemään nukkumaan joka ilta kello 22.30 ja poikkean tästä vain harkitusti. Kellon laitan soimaan klo 7.00, tosin herään yleensä jo aikaisemmin.
  • Pyrin rauhoittamaan nukkumaan menoa edeltävän tunnin. Lopetan muun muassa kännykän ja tietokoneen käytön. Näytön taustavalo huijaa aivot uskomaan, ettei ole vielä ilta. Minulla oli tapana esimerkiksi pelata viimeiseksi illalla ennen nukkumaanmenoa pari matsia Clash Royalea, joka pistikin sitten aivot ylikierroksille (muina vuorokaudenaikoina se onkin sitten oikein viihdyttävä peli 🙂
  • Lopetin kahvinjuonnin. Minulla on vaikea suhde kahviin. Nautin kahvihetkistä, mutta toisaalta koen kofeiinin vaikuttavan yöuniin. Olen lopettanut kahvinjuonnin monta kertaa ja “sortunut” taas uudelleen. Yleensä aloitan pienestä ja pikkuhiljaa kahvin määrä kasvaa ja kasvaa. Ja sitten menee yöunet. Tällä hetkellä juon kofeiinitonta kahvia kerran tai kaksi päivässä sekä lisäksi teetä.
  • Sitten tulee tärkein: en pidä kännykkää käden ulottuvilla. Kännykkää näpertämällä on erittäin helppo täyttää jokainen tyhjä hetki, jolloin aivoille ei jää lainkaan joutoaikaa. Uskon, että aivojen kiusaaminen jatkuvilla pienillä ärsykkeillä on pitkällä tähtäimellä kuluttavaa. Se myös totuttaa aivot hyvin lyhytjänteiseen ajatteluun. Meillä on eteisessä lokerikko, johon pyrin jättämään puhelimen. Kun puhelin ei ole jatkuvasti käsien ulottuvilla, sitä tulee näprättyä vähemmän.
  • Olen arvioinut uudelleen omia harrastuksiani. Harrastaminen on tärkeää, mutta vapaa-aika ei saa muuttua taakaksi. Olin vaivihkaa kehittänyt itse itselleni erilaisia deadlineja, jotka alkoivat tuntua liian raskailta. Oli kaikenmaailman blogien ja sarjakuvien aikarajoja. Jätin kesällä ihan käytännön aikataulusyistä kaiken ylimääräisen pois ja nyt syksyn mittaan olen harkinnut tarkkaan mitä oikeastaan jaksan ja haluan tehdä.
  • En tee töitä iltaisin kuin ääritilanteissa. Työasiat – niin positiiviset kuin negatiivisetkin – jäävät helposti pyörimään päähän, joten on parempi rauhoittaa illat palautumiselle.

En noudata edellämainittuja asioita orjallisesti. Tärkeintä kaikessa on osata löysätä – myös löysäämisessä.

En usko yhtäkkiä tapahtuviin muutoksiin. Koen kuitenkin oloni jo nyt huomattavasti paremmaksi kuin mitä se oli kolme neljä kuukautta sitten. Tähän vaikuttaa varmasti ensisijaisesti se, että ympäristön kuormitus on vähentynyt, mutta oma osansa on varmasti muuttuneilla elintavoilla.

Näillä spekseillä vuoteen 2017.

Posted in

4 responses

  1. Kuulostaa kovin tutulta, työterveyspsykologin BDI – testi sai minutkin havahtumaan mistä on kyse. Se oli jo iso helpotus kun kaikille epämääräisille oireille alkoikin löytyä yhteinen nimittäjä. Olin ajanut itseni vielä ylikuntoon yrittäessäni jatkaa kovaa treeniä vanhan kaavan mukaan vaikka elimistö jo indikoi ongelmista. Toipuminen oli pitkä prosessi ja sairaslomallakin olin – omaan tilanteeseeni suurin helpotus tuli työtehtävien muutoksella. Nyt luulen tunnistavani oireet niin etten ajaudu samaan kurjimukseen uudestaan – osaan sanoa myös ei.

  2. Tuttu tilanne muutaman vuoden takaa: elämä heittää eteen vastusta, työ stressaa, treeni kuluttaa, lepo ei riitä ja muistikin alkaa pätkiä. Haastetta lisäsi, että nautin myös ankarasta väsymyksestä, mutta helpotusta toi ajatus, että pakkoa ei ole. Silti löydän itseni jälleen kuluttavista fyysisistä harrasteista ja aika-ajoin taitaa lipsahtaa ylikin. Löysääminen on yllättävän vaikeaa.

    Myös isänä tunnen tyttären sairastumisen tuoman hädän.

  3. Kiitos hyvästä ja ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi. Omalla kohdallani ruuvi kiristyi pikkuhiljaa ja lopulta keskeytys maratonilla sai lääkäriin. Pahin väsymys vaati kahden viikon totaalilevon, ennen kuin kykenin normaaliin elämään. Kolme kuukautta diagnoosista, olen vähitellen palaamassa töihin, mutta tällä kertaa (toivottavasti) osaan sanoa myös ei. Otan tuosta muistilistastasi eväitä omaan toipumiseeni.

    Tsemppiä!

  4. Nalle61 Avatar
    Nalle61

    Olkoon voima kanssasi. Kovin on sinua kolhinut kulunut vuosi, mutta mennään tästä eteenpäin kompuroinnista viisastuneena. Huilataan, mutta pidetään pyörä pyörimässä.

    Oli niin tutun oloista tarinaa, että piti itsekin tehdä tuo BDI-testi. Tulos oli kohtalainen 🙁